Lauantaiyönä kävelin ystäväni luota kotiin pimeässä ja loskassa. Kävelyreittini vei minut kaupunginosaan, jossa lapsuuteni paras ystävä asui. Pysähdyin hetkeksi valtavan nostalgia-aallon pyyhkäistessä ylitseni: alue on muuttunut jonkin verran parinkymmenen vuoden takaisista ajoista, mutta silti talot, puut ja tiet toivat mieleeni muistojen ja tunnelmien ryöpyn. Seisoin hiljaa hengittäen, ja mietin paikkoja ja niihin liittyviä tunnelatauksia.

On merkillistä ajatella, että tuo paikka tuntui minusta niin merkitykselliseltä, mutta joillekin se on vain tavallinen tienristeys Helsingissä. Ajattelin siinä yöllä liikuttuneena ja pehmoisessa humalassa, että minun täytyisi tuoda K ihailemaan tuota tärkeää pikku paikkaa - sitten minua alkoi naurattaa, kun kuvittelin meitä katselemassa hartaina jotakin talonseinää, joka minulle on täynnä muistoja, mutta on K:lle vain talonseinä.

Silti. Ei ajatus niin höpsö ole. Kun olin ensimmäistä kertaa käymässä K:n kotikaupugissa, hän kierrätti minua lapsuutensa ja nuoruutensa paikoissa (tuolla meillä oli maja; tänne tultiin polttemaan nuotiota), ja vaikka niihin paikkoihin ei minulle tietenkään liittynyt muistoja, tunsin silti olevani muistojen keskellä, ja minusta oli hyvin tärkeää ja intiimiä liikkua noissa paikoissa.

Ehkä tosiaan vien K:n katselemaan sitä seinää.