Minh kirjoitti naisiin kohdistuvasta ahdistelusta: katseista, huutelusta, kähminnästä. Aihe ja kommentit herättivät minussa sen verran kuohuntaa, että on pakko jatkaa täällä.

Ensinnäkin, en jaksa ymmärtää ihmisiä jotka vähättelevät seksuaalista häirintää. Tai ihmisiä, joille se on vitsailun tai provoamisen väline. (Enkä puhu pelkästään naisiin kohdistuvasta häirinnästä. Otan ihan yhtä vakavasti naisiin, miehiin ja lapsiin kohdistuvan häirinnän.) Raivostuttaa vihjaukset, että häirinnän uhri on itse syyllinen kähmintään. Raivostuttaa kun väitetään, että häirintä muka olisi epätoivottavaa vain jos ahdistelija on vastenmielinen. Raivostuttaa, kun kummastellaan, miten jostain pienestä takamuksen puristuksesta nostetaan hirveä meteli. Jokaisella ihmisellä on oikeus rajoihin ja oikeus loukkaantua, jos niitä rajoja loukataan. Ja vaikka se pyllyn kouraisu jollekin olisi olankohautuksella ohitetettava asia, se voi toiselle olla asia, joka muistuttaa jostain paljon pahemmasta asiasta. Onko tätä niin vaikea ymmärtää?

Peggy G. kirjoitti Minhin kommenttilaatikossa kokeneensa ahdistelua ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Järkyttyneenä totesin, että itsekin olen ollut hirveän nuori, kun tietyt kähminnät ja kopeloinnit ovat tapahtuneet. Että olen ollut 10-14 vuotias, kun aikuiset miehet ovat työntäneet käsiä haaroihin, suudelleet väkisin tai paljastaneet itsensä. (Kummallista muuten, että vaikka noita juttuja on tapahtunut esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä, kukaan aikuinen ei ole koskaan puuttunut niihin.) Totta kai olen tiennyt olleeni nuori, mutta en ehkä silti ole täysin tajunnut, kuinka nuori.

Ahdistavimmasta lapsuuden kokemuksesta olen kertonut vain yhdelle ihmiselle. Ymmärrän, miksi niin monet raiskaukset ja hyväksikäytöt jäävät pimentoon, vaikka oma kokemukseni ei ollut mitään niin pahaa. Mutta se häpeän ja syyllisyyden ja kieltämisen tunne oli  minullakin niin voimakas, etten edes ajatellut asiaa moneen vuoteen.

Aikuisena en ole oikeastaan kokenut yhtä pahoja asioita kuin lapsena. Lähinnä sellaista peruskähmisntää baareissa. Mutta ehkä noiden lapsuuden kokemusten takia saatan nykyäänkin reagoida aika voimakkaasti ahdisteluun - jostakin syystä varsinkin huutelu ja nimittely loukkaa hirveästi. Ja ehkä siksi ahdistun myös muiden kokemuksista ja varsinkin niiden vähättelystä. Humalaista baarilääppimistä vastaan osaan sentään aikuisena  puolustautua ja siirtää sen käpälöivän käden pois kovakouraisestikin. Lapsena vain häpesin, pelkäsin enkä varmaan myöskään uskaltanut vastustaa aikuista. Huutelu lamauttaa vieläkin vähän samalla tavalla.