On kovin ihanaa kuulla olevansa kaunis, hauska, soma, kiltti ja ihana. Kun toinen vielä osaa sanoa sanansa niin, ettei mukana ole mitään teennäistä romantillisuutta ja ruusuja ja viulukonserttoja. Sanoo vain koska tuntee niin. En ole koskaan kaivannut mitään suuria eleitä, lasisten vuorten valloituksia, lohikäärmeen surmaamisia, urotekoja tai uhrauksia rakkauden osoituksena. Luultavasti kiusaantuisin, jos joutuisin vastaanottamaan ruusukimppuja, kynttiläillallisia tai  - vielä pahempaa - jotain gondoliajeluita Venetsiassa tai kosintoja Eiffel-tornin huipulla. Enkä tarkoita, että karsastaisin tuollaisia eleitä siksi, että ne olisivat kliseisiä ja kuluneita vaan niiden suurieleisyyden vuoksi. Ei siis kannata minun takiani suunnitella mitään ennennäkemätöntä ja originelliakaan valloitusretkeä.

Vierastan suuria eleitä ainakin osittain sen takia, että ne tuntuvat niin lujasti pönkittävän perinteisiä käsityksiä miehisyydestä ja naisellisuudesta. Miehen tehtävä on valloittaa, tehdä jotain suurta ja vaikuttavaa, ja naisen rooli on ihastella miehen aikaansaannosta. Tylsää. 

Mutta on minullakin heikkouteni ja pehmeät puoleni. En voi vastustaa tunteiden avointa ilmaisemista, katseista ja sanoista välittyvää rakkautta arjen keskellä. Pienissä asioissa ilmenevää välittämistä. Ja koska viime päivät ovat olleet täynnä noita pieniä eleitä, olen hiukan hempeällä tuulella. Siksi tämä aihe. 

Olen joskus ajatellut, kuinka onnetonta olisikaan, jos seurustelisin suuria romanttisia tekoja harrastavan miehen kanssa. Eihän siitä tulisi mitään. Koska vaikka kuinka yrittäisi toisen mieliksi ihastua ikihyviksi toisen ponnistelujen takia, niin tuskinpa saisin aitoja onnenkyyneleitä aikaiseksi. Ei arkiromantikko voi onnistua juhlaromantiikassa.