Palaan kahden merkinnän takaiseen aiheeseen: minh oli kirjoittanut kommenteissa kiinnostavasti, kuinka hänen suhteensa omaan ruumiiseensa on toisaalta hyvä ja toisaalta vääristynyt. Mietin, että tuollainen kaksijakoinen suhtautuminen omaan kehoon tuntuu olevan aika yleistä - ainakin meillä naisilla. Niin monilla naisilla on tai on ollut ongelmallinen suhde vartaloonsa - harva suhtautuu siihen puhtaasti myönteisesti. Omastakin tuttavapiiristäni löytyy naisia, joilla on vääristynyt kuva omasta ruumiistaan, tai jotka ovat ikuisella laihdutuskuurilla, tai joilla on takanaan syömishäiriöitä, tai jotka purkavat pahaa oloaan viiltelemällä itseään, tai jotka elävät koko elämänsä vetämällä vatsaansa sisäänpäin. Sen sijaan vain parilla heistä on joku elämää rajoittava ruumiillinen tauti tai vamma, eikä yksikään heistä ole vaarallisesti ylipainoinen - useimmat ovat normaalipainoisia tai hoikkia.

Jos miesten suhde omiin kehoihinsa on yhtä kieroutunut, he eivät ainakaan puhu asiasta. Mutta oikeasti luulen, että ainakin minun sukupolveni miehillä on yleisesti ottaen terveempi suhde ruumiillisuuteen kuin naisilla. Nuoremmilla ja tulevilla miessukupolvilla asiat voivat mennä huonompaan suuntaan: ulkonäköpaineet lisääntyvät koko ajan miestenkin kohdalla.

Itse olen nykyään jokseenkin sinut ulkomuotoni kanssa. Nuorempana en ollut. Uskoin olevani ruma, vastenmielinen ja lihava. Ja erityisen vahvasti uskoin olevani ruma ja epäviehättävä seksuaalisesti - jollakin tavalla, joka on niin syvällä kehossani ja olemisessani, etten koskaan viehättäisi ketään naisena, vaikka olisinkin laihempi ja kasvoilta kauniiksi meikattu ja naamioitu. Ruumiillisen rumuuden kokemus tiivistyi minulla paljolti juuri tuohon seksuaalisesti epämuodostuneeksi itsensä kokemiseen.

Mutta miksi ruumiillisuus on meille niin ongelmallinen asia? Miksi kauniit, viehättävät, älykkäät naiset, jotka ihailevat muiden ihmisten kauneuden, rosoja, särmiä, kaaria ja muotoja, haluavat pakottaa itsensä virheettömän kauneuden muottiin? Monet kantavat nuoruuden ongelmallista ruumiskuvaansa mukanaan vuosia, vaikka ovat kasvaneet terveiksi naisiksi, jotka nauttivat ruumiistaan juostessaan, tanssiessaan ja salilla treenatessaan. Toiset oppivat ajan myötä rakastamaan itseään, mutta eivätkö hekin olisi voineet elää koko elämänsä rakastamalla ruumistaan?

Ei, älkää sanoko, että naisen luonto vain on sellainen. En usko sitä.