Lapsena olin välillä aivan raastavan epätoivoinen, koska uskoin syntyneeni aivan väärään aikakauteen. En pitänyt nykyajasta, erityisesti koska pidin sitä rumana: inhosin varsinkin autoja, mainosvaloja ja neonvärejä. Ulkona liikkuessani yritin usein rajata näköalaani niin, ettei katseeni osuisi noihin vihattaviin nykyajan ilmentymiin - mikä oli tietenkin aika vaikeaa.

Onnekseni perheemme asui vanhassa omakotitalossa, jossa oli hiukan helpompi kuvitella elävänsä mennyttä aikaa. Kuljeskelin myös paljon lähialuiden metsissä ja hiekkateillä: niissä maisemissa saatoin uskoa olevani Ruska 1880-luvulta, ankean 1980-luvun sijasta. Kerroin usein pääni sisällä tarinoita ja kuvauksia siitä, mitä tämä toinen minäni tekee, miten pukeutuu ja miltä näyttää. Muistan erityisesti, että tällä vanhalla minälläni oli aina jalassaan pitkävartiset, nyöritettävät kengät. Ehkä nykyinen viehtymykseni maihareihin on perua tuolta ajalta.

Olin onneni kukkuloilla, kun sain mummolta äitini lapsuuden aikaisen hameen. Liivihame sinisestä paksusta villakankaasta, vaatekappale joka silminnähden oli jostain muualta kuin nykyajasta.

Myöhemmin olen onneksi oppinut löytämään kauneutta, romantiikkaa ja merkityksellisyyttä myös omasta ajastani. Kaupungin öisistä valoista, savuisista baareista, tietokoneista. Autoista en vieläkään pahemmin perusta. Ja osa sydämestäni sykkii edelleen kaikelle menneelle ja vanhanaikaiselle.