Olen ollut viime aikoina hiukan haluton tapaamaan ihmisiä. Syynä on luultavasti se, että kesällä ja alkusyksystä oli aika paljon sosiaalista elämää: tavattiin tuttujen kanssa isommilla ja pienemmillä porukoilla, ja lisäksi oli kaikenlaisia sukulaisvierailuja, valmistujaisia, tupaantuliaisia ja syntymäpäiviä. Vaikka nämä riennot olivat pääsääntöisesti hauskoja ja ilahduttavia kokemuksia, aloin vähitellen kaivata omaa rauhaa, ja jatkuva ihmisten tapaaminen alkoi ahdistaa.

Olen aina viihtynyt yksikseni ja tarvinnut paljon omaa aikaa ja tilaa. Muistan, kuinka äiti aikoinaan huolehti, kun lapsenakin sulkeuduin usein omaan huoneeseeni lukemaan sen sijaan, että olisin viettänyt aikaa kavereiden kanssa. "Soittaisit jollekin ystävälle. Et voi vain odottaa kotona, että joku pyytäisi sinua ulos", äiti kehotteli, eikä ymmärtänyt, etten vetäytynyt omiin oloihini katkerana ja murheissani vaan siksi, että halusin olla yksin. Äiti varmaan pelkäsi, että jäisin lopulta täysin yksin, enkä koskaan löytäisi ystäviä tai elämänkumppania.

Onneksi ystävät useimmiten ymmärtävät oman ajan tarpeen. Ja onneksi K:n kanssa voi olla itsekseenkin: esimerkiksi viettää aikaa yhdessä kummankin puuhaillessa omiaan. Aika K:n kanssa on melkein kuin omaa aikaa - vaikka kyllä minä edelleen tarvitsen sitä ihan omaa yksinäisyyttäkin, jossa saa olla aivan rauhassa omien ajatustensa ja tunteittensa kanssa.