Minusta olisi hirveän romanttista istua kevätaamuina ulkona juomassa kahvia ja polttamassa tupakkaa.

Valitettavasti en pidä kahvista enkä tupakasta. Enkä edes ole aamuihminen.

Olen luultavasti lukenut liikaa tietynlaisia kirjoja ja katsonut liikaa tietynlaisia elokuvia.

...ulkona tuoksui pölylle ja sulavalle maalle. Aurinko lämmitti ja kylmä tuuli puhalsi myssyttömään päähäni. Kevät.

Kävin ostamassa Green&Black´sin kirsikkasuklaata, jota Veloena on kuvannut suussasulavasti. (Niinpä niin. Toiset Veloena innostaa vesijuoksemaan, minut tietenkin ostamaan suklaata.) Illalla keitin teetä ja söin suklaata: se maistui huumaavan hyvältä.

Tänään taivas viskoo räntää. Kevät.

Radiossa haastatellaan miestä, jonka puhetapa riipii hermojani. Tekee mieli joko sammuttaa radio tai matkia ilkeästi miehen puheen harhailevaa nuottia.

Mietin, pystyisinkö ihastumaan ihmiseen, jonka puhetapa tai ääni ärsyttäisi heti ensi kuulemalta. Olen tottunut hurskaasti ajattelemaan, että ihastumiseni eivät ole kiinni ulkoisista ja pinnallisista seikoista. En osaa vaatia ihannekumppanilta tietyntyyppisiä kasvonpiirteitä, ruumiinrakennetta, hiusten pituutta. Karisma ja sisäinen hehku voivat muuttaa rumemmatkin piirteet kauniiksi.

Mutta eikö olisi myös aika pinnallista torjua mahdollinen kumppani ärsyttävän puhetavan perusteella? Ei kai kurkkusointinen tai lauseen loppuja nostava puhe kerro ihmisestä loppujen lopuksi mitään sen oleellisempaa kuin huono iho tai harvat hampaat? Olenko sittenkin pinnallisempi kuin haluaisin ajatellakaan, kun kuvittelen että puhetapa on jotenkin syvemmällä ja tiedostamattomammalla tasolla vaikuttava tekijä, jota ei voi ylittää jos se hiertää?

Oikeasti en kyllä koskaan ole joutunut tilanteeseen, jossa olisi pitänyt torjua kosiomies äänen takia. Ja oikeasti olen sitä mieltä, että on minulla on vain yksi ylitsepääsemätön kriteeri kumppaninvalinnassa: suurin piirtein samanlainen arvomaailma. En soisi kuvitella seurustelevani (tai olevani todellisella tavalla ystävä) sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ajattelisi tärkeistä asioista samansuuntaisesti. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteiden on oltava yhtenevät.

Ehkä tästä syystä minun on vaikea kuvitella ihastuvani ihmiseen, joka ei ole ainakin jollakin tavalla jo tuttu. Sen verran, että tuntee edes jonkin verran toisen ajatuksia ja maailmankuvaa. En ehkä uskaltaisi ottaa sitä riskiä, että vasta mentyäni ihastumaan unelmien prinssiini hän paljastuisikin esim. homofoobikoksi. Pelkkä kuvitelmakin moisesta tilanteesta kiusaa pahemmin kuin mikään ärsyttävä puhetapa.

Onneksi K:lla on sekä kiva ääni että arvot järjestyksessä.

Mitä usempi päivä kuluu, sitä enemmän alkaa kiinnittää huomiota pienimpiinkiin sisäisiin ääniinsä. Olisiko tuo vihlaisu mahassa hyvä merkki? Olenko normaalia väsyneempi? Janoisempi? Särkeekö päätä? Onko lantiossa painetta? Ajatukset pyörivät yhä enemmän vain yhden asian ympärillä.

Ja mikä helpotus, kun odotetut punaiset pisarat vihdoin vuotavat. Kauan odotetut ystävät.

Seksittömässä sinkkuelämässä oli ainakin se hyvä puoli, että myöhässä oleviin kuukautisiin pystyi suhtautumaan lähinnä uteliaan kiinnostuneesti - kuinka monta päivää tällä kertaa - ilman pakkomielteistä päivien laskemista ja murehtimista. Ilman että käy yhä uudestaan etukäteen päässään läpi kaikki mahdolliset jatkotoimenpiteet.

Tällä hetkellä lantioni on tulessa ja olen iloinen siitä.

Lauantaiyönä kävelin ystäväni luota kotiin pimeässä ja loskassa. Kävelyreittini vei minut kaupunginosaan, jossa lapsuuteni paras ystävä asui. Pysähdyin hetkeksi valtavan nostalgia-aallon pyyhkäistessä ylitseni: alue on muuttunut jonkin verran parinkymmenen vuoden takaisista ajoista, mutta silti talot, puut ja tiet toivat mieleeni muistojen ja tunnelmien ryöpyn. Seisoin hiljaa hengittäen, ja mietin paikkoja ja niihin liittyviä tunnelatauksia.

On merkillistä ajatella, että tuo paikka tuntui minusta niin merkitykselliseltä, mutta joillekin se on vain tavallinen tienristeys Helsingissä. Ajattelin siinä yöllä liikuttuneena ja pehmoisessa humalassa, että minun täytyisi tuoda K ihailemaan tuota tärkeää pikku paikkaa - sitten minua alkoi naurattaa, kun kuvittelin meitä katselemassa hartaina jotakin talonseinää, joka minulle on täynnä muistoja, mutta on K:lle vain talonseinä.

Silti. Ei ajatus niin höpsö ole. Kun olin ensimmäistä kertaa käymässä K:n kotikaupugissa, hän kierrätti minua lapsuutensa ja nuoruutensa paikoissa (tuolla meillä oli maja; tänne tultiin polttemaan nuotiota), ja vaikka niihin paikkoihin ei minulle tietenkään liittynyt muistoja, tunsin silti olevani muistojen keskellä, ja minusta oli hyvin tärkeää ja intiimiä liikkua noissa paikoissa.

Ehkä tosiaan vien K:n katselemaan sitä seinää. 

Minh kirjoitti naisiin kohdistuvasta ahdistelusta: katseista, huutelusta, kähminnästä. Aihe ja kommentit herättivät minussa sen verran kuohuntaa, että on pakko jatkaa täällä.

Ensinnäkin, en jaksa ymmärtää ihmisiä jotka vähättelevät seksuaalista häirintää. Tai ihmisiä, joille se on vitsailun tai provoamisen väline. (Enkä puhu pelkästään naisiin kohdistuvasta häirinnästä. Otan ihan yhtä vakavasti naisiin, miehiin ja lapsiin kohdistuvan häirinnän.) Raivostuttaa vihjaukset, että häirinnän uhri on itse syyllinen kähmintään. Raivostuttaa kun väitetään, että häirintä muka olisi epätoivottavaa vain jos ahdistelija on vastenmielinen. Raivostuttaa, kun kummastellaan, miten jostain pienestä takamuksen puristuksesta nostetaan hirveä meteli. Jokaisella ihmisellä on oikeus rajoihin ja oikeus loukkaantua, jos niitä rajoja loukataan. Ja vaikka se pyllyn kouraisu jollekin olisi olankohautuksella ohitetettava asia, se voi toiselle olla asia, joka muistuttaa jostain paljon pahemmasta asiasta. Onko tätä niin vaikea ymmärtää?

Peggy G. kirjoitti Minhin kommenttilaatikossa kokeneensa ahdistelua ensimmäisen kerran 12-vuotiaana. Järkyttyneenä totesin, että itsekin olen ollut hirveän nuori, kun tietyt kähminnät ja kopeloinnit ovat tapahtuneet. Että olen ollut 10-14 vuotias, kun aikuiset miehet ovat työntäneet käsiä haaroihin, suudelleet väkisin tai paljastaneet itsensä. (Kummallista muuten, että vaikka noita juttuja on tapahtunut esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä, kukaan aikuinen ei ole koskaan puuttunut niihin.) Totta kai olen tiennyt olleeni nuori, mutta en ehkä silti ole täysin tajunnut, kuinka nuori.

Ahdistavimmasta lapsuuden kokemuksesta olen kertonut vain yhdelle ihmiselle. Ymmärrän, miksi niin monet raiskaukset ja hyväksikäytöt jäävät pimentoon, vaikka oma kokemukseni ei ollut mitään niin pahaa. Mutta se häpeän ja syyllisyyden ja kieltämisen tunne oli  minullakin niin voimakas, etten edes ajatellut asiaa moneen vuoteen.

Aikuisena en ole oikeastaan kokenut yhtä pahoja asioita kuin lapsena. Lähinnä sellaista peruskähmisntää baareissa. Mutta ehkä noiden lapsuuden kokemusten takia saatan nykyäänkin reagoida aika voimakkaasti ahdisteluun - jostakin syystä varsinkin huutelu ja nimittely loukkaa hirveästi. Ja ehkä siksi ahdistun myös muiden kokemuksista ja varsinkin niiden vähättelystä. Humalaista baarilääppimistä vastaan osaan sentään aikuisena  puolustautua ja siirtää sen käpälöivän käden pois kovakouraisestikin. Lapsena vain häpesin, pelkäsin enkä varmaan myöskään uskaltanut vastustaa aikuista. Huutelu lamauttaa vieläkin vähän samalla tavalla.

Hurina haastoi kaikki lukijansa juhlistamaan julistamaansa miestenpäivää haluamillaan tavoilla. En millään voi keksiä mitään niin riemukkaan hulppeaa kuin Hurina, joten toteutan ensimmäisen päähäni pälkähtäneen ajatuksen. Kerron ensimmäisestä kaukorakkaudestani.

Päiväkodissa olin ollut ihastunut vitsiniekkaan, jossa oli vähän pahiksen vikaa, ja koulussa sydämeni oli läpättänyt samanlaisen tapauksen vuoksi. Mutta 9-vuotiaana minua myllersivät aivan ennenkokemattomat tuntemukset, kun näin Howard Hawksin elokuvan Punainen virta. Ihastuin elokuvaan ja erityisesti ihastuin nuoreen herkkäkasvoiseen lehmipoikaan.

En muista tarkkaan, kuinka kauan ihastukseni kesti - ei luultavasti muutamaa kuukautta kauempaa - mutta hetken aikaa pääni oli aivan täynnä Montgomery Cliftiä - tai Matthew Garthia, hänen roolihenkilöään Punaisessa virrassa. Makasin sängylläni ja kuuntelin itseäni ja sisälläni liikahtelevia tunteita. En saanut mielestäni nuoren miehen kasvoja ja tapaa liikkua. Kirjoittelin tarinoita Cliftistä, vaikka en tiennyt hänestä mitään: en tiennyt alkoholismista, homoseksuaalisuudesta, auto-onnettomuudesta, traagisesta elämästä. Mutta minusta hän oli kaunis, kiehtova ja varmasti herkkä ja tunteellinen.

Ihastukseni haipui aikoinaan eikä ole oikeastaan palannut. Cliftin muut elokuvat eivät ole juurikaan koskettaneet - ehkä Sopeutumattomia lukuunottamatta - enkä myöskään enää hurmioidu hänen ulkomuodostaan. Mutta tuon varhaisen rakkauteni vuoksi olen kuitenkin aina tuntenut mielenkiintoa Cliftiä kohtaan, lukenut hänestä ja katsonut elokuvia. Ja kaikki Cliftistä oppimani on vahvistanut ainakin yhtä lapsuuteni tuntemusta: kaikki lähteet ovat sitä mieltä, että Clift oli tosiaan kovin herkkä mies. Häntä on määritelty mm. sellaisilla sanoilla kuin pehmeä, feminiininen, poeettinen, viaton, kaunis ja haavoittuva. Ja luulenpa, että lapsuuden ihastukseni johtui ainakin jossain määrin juuri siitä, että tunnistin ja näin nuo ominaisuudet.

Nostan näin miestenpäivän kunniaksi maljan miesten herkkyydelle.

Naistenpäivän kunniaksi kummastelua naistenlehtien tiimoilta. Selailin töissä puolella silmällä erästä muotipainotteista lehteä, ja erityisesti yksi artikkeli sai minut kohottelemaan kulmakarvojani.

Kyseessä oli henkilökuva "maailman tyylikkäimmästä naisesta", joka muistaakseni on Ranskan Voguen päätoimittaja. No, tämä nainen kertoi olevansa ylpeä siitä, että vielä viisikymppisenäkin hänen kasvonsa ovat lähes rypyttömät, eikä hän koskaan turvautuisi botoxiin. Ei siinä vielä mitään, mutta sitten kerrotttiin sileän naaman salaisuus: nainen ei kuulemma koskaan rypistä otsaansa.

Siis mitä, kysyn minä ja mutristan suutani ja kurtistan kulmani yhteen. En ymmärrä kasvojenkohotuksia, mutta en myöskään ymmärrä, millä tavalla ilmeettömänä eläminen on hienompaa kuin botoxin ruiskuttaminen naamaansa. Mitä ylpeilemistä on sileässä naamassa, joka on hankittu kantamalla naamiota, joka ei säröile, ei rypisty, ei lohkeile? Mitä hienoa on kasvoissa, jossa eivät näy elämisen merkit?

Hymyilkäämme, rakkaat naiset. Hymyilkäämme, itkekäämme, naurakaamme, ajatelkaamme, kummastelkaamme, irvistelkäämme. Eläkäämme.  

Olen ollut viime aikoina taas hiukan huolissani siitä, etten millään voi elämäni aikana lukea tarpeeksi kirjoja. Maailman kirjahyllyt ovat täynnä luettavia kirjoja - jotkut ovat olleet jo kauan luettavien kirjojen mentaalisella listallani, joistakin en vielä tiedä, että minun pitäisi lukea ne. Ongelman tekee vielä suuremmaksi se, että minusta hyvä kirja on luettava vähintään kahdesti ja mieluummin niin monta kertaa, että kirja todella muuttuu osaksi omaa sielunmaisemaa.

(Sivuhuomatus: on myös joitakin kirjoja, joita ei niiden erinomaisuudesta huolimatta halua tai voi lukea usemapaan kertaan. Ne ovat tavalla tai toisella viiltäneet liian syvältä. Toisaalta ne ovat sillä tavalla kerralla ottaneet paikkansa minussa.)

En koskaan ole huolissani siitä, ehdinkö matkustaa tarpeeksi ja nähdä monta eri maata. En murehdi sitä, keräänkö elämässäni tarpeeksi ihmissuhdekokemuksia: murehdin sitä aika vähän jopa ollessani koskaan seurustelematon 26-vuotias. Kaikkein vähiten murehdin sitä, kertyykö tililleni saavutuksia, mainetta ja kunniaa.

Mutta kirjat. Niitä haluaisin kerätä. Lukea. Elää. Niin kauan kuin elän.

On kovin ihanaa kuulla olevansa kaunis, hauska, soma, kiltti ja ihana. Kun toinen vielä osaa sanoa sanansa niin, ettei mukana ole mitään teennäistä romantillisuutta ja ruusuja ja viulukonserttoja. Sanoo vain koska tuntee niin. En ole koskaan kaivannut mitään suuria eleitä, lasisten vuorten valloituksia, lohikäärmeen surmaamisia, urotekoja tai uhrauksia rakkauden osoituksena. Luultavasti kiusaantuisin, jos joutuisin vastaanottamaan ruusukimppuja, kynttiläillallisia tai  - vielä pahempaa - jotain gondoliajeluita Venetsiassa tai kosintoja Eiffel-tornin huipulla. Enkä tarkoita, että karsastaisin tuollaisia eleitä siksi, että ne olisivat kliseisiä ja kuluneita vaan niiden suurieleisyyden vuoksi. Ei siis kannata minun takiani suunnitella mitään ennennäkemätöntä ja originelliakaan valloitusretkeä.

Vierastan suuria eleitä ainakin osittain sen takia, että ne tuntuvat niin lujasti pönkittävän perinteisiä käsityksiä miehisyydestä ja naisellisuudesta. Miehen tehtävä on valloittaa, tehdä jotain suurta ja vaikuttavaa, ja naisen rooli on ihastella miehen aikaansaannosta. Tylsää. 

Mutta on minullakin heikkouteni ja pehmeät puoleni. En voi vastustaa tunteiden avointa ilmaisemista, katseista ja sanoista välittyvää rakkautta arjen keskellä. Pienissä asioissa ilmenevää välittämistä. Ja koska viime päivät ovat olleet täynnä noita pieniä eleitä, olen hiukan hempeällä tuulella. Siksi tämä aihe. 

Olen joskus ajatellut, kuinka onnetonta olisikaan, jos seurustelisin suuria romanttisia tekoja harrastavan miehen kanssa. Eihän siitä tulisi mitään. Koska vaikka kuinka yrittäisi toisen mieliksi ihastua ikihyviksi toisen ponnistelujen takia, niin tuskinpa saisin aitoja onnenkyyneleitä aikaiseksi. Ei arkiromantikko voi onnistua juhlaromantiikassa.